Ankantekijät 3: Itsehillinnän mestari (kirja-arvio)

Lukuisista Disney-sarjakuvapiirtäjistä chileläinen Vicar on piirtynyt omaan mieleeni sen kaikkein arkkityyppisimmän Aku Ankan aikaansaavana taiteilijana. Vicar sai klassisen selkeällä tyylillään käsikirjoitukset henkiin, eikä visuaalinen konstailemattomuus ainakaan omia lukukokemuksiani ole latistanut. Ankantekijät-sarjan kolmas osa tarjoaa pienen otoksen Vicarin jo tuohon mennessä hurjasta (yli 9 000 sarjakuvasivua vuonna 2004) tuotannosta.

Kirjan tarinat jakautuvat löyhien alateemojen ympärille, ja kirjan aloitus- ja lopetustarinana nähdään aiemmin suomentamattomat sarjakuvat 2000-luvun alusta. Näistä kahdesta kirjan aloittava Aprillia! on kokoelman parhaimmistoa. Tarinassa yhdistyy kaksi ympäristöä, joita käsitellessään Vicar on mielestäni parhaimmillaan: arkipäiväinen Ankkalinna sekä scifiin kallistuneet juonenkäänteet. Tarinassa on monen tason kieroutta ja vedätystä, ja yllätyksellisen tarinan käänteet jatkuvat loppuruutuun saakka.

Rämäpäiset riippuliitäjät -sarja perustuu Carl Barksin alkuperäisideaan, ja sarjan yksityiskohdat voivat tuoda lukijalle mieleen joitain aikaisempia Aku Ankka -sarjakuvia tai -animaatioita. Riippuliitokilpailu tuo tarinaan hieman enemmän toiminnallisuutta ja vauhtia, ja tarina on keskimääräistä Akun ja Hannun kisailutarinaa paremmalla puolella, vaikka loppukäänteen pystyy uusintalukemisella ja ensimmäistä sivua tutkailemalla arvaamaan melko suoraan.

Toinen Barks-johdannainen tarina Avaruusankkojen paluu on sinällään hauska silmänisku Barksin kymmenisen vuotta aiemmin piirtämälle tarinalle. Mitään uutta Vicar ei kuitenkaan tuohon tarinaan (joka on Barksin loppu-uran scifimmän tyylin parhaimmistoa) juurikaan saa tuotua. Tarina on lähinnä perinteinen Akun sähellystarina muutamilla erikoisemmilla käänteillä, eikä Barksin alkuperäistarinan teemoja tai jännittävää juonenkulkua sivuta tässä tarinassa lainkaan. Vuonna 1977 piirretty sarja osoittaa myös, että Vicar mahdollisesti haki tuolloin vielä tyyliään Disney-piirtäjänä: tämänkin kirjan tarinoista on nähtävissä, että 1980-luvulla Vicarin viiva saavutti klassisen selkeytensä.

Talvisia älynväläyksiä on toinen kahdesta Vicarin tarinasta, jotka pohjautuvat hänen omaan käsikirjoitukseensa. Mikäli tyyli olisi pysynyt samana, olisi Vicarilla varmasti ollut annettavaa myös tällä saralla omien töidensä puitteissa: tosin Vicarin tuotanto olisi kaiketi tuolloin ollut sivumäärältään hieman suppeampaa. Arkiseen ympäristöön sijoittuva tarina on ideansa puolesta klassisinta Aku Ankka -sarjakuvaa, eikä tämä tarina kalpene lukuisten vastaavien rinnalla.

Aku Ankka sarjakuvapiirtäjänä on yksi parhaiten mieleeni jääneistä Vicarin töistä. Akun yritykset pärjätä huippupiirtäjä Victorin (käsikirjoittaja Gorm Transgaard ujutti hahmoon Vicaria itseään) sarjakuvastudiolla tuottavat Akulle tyypillisen joukon (lukijasta hauskoja) epäonnistumisia, ja tarina jaksaa kiehtoa viimeiseen ruutuun saakka. Akun ylimielinen asenne sarjakuvia kohtaan tuottaa heikkoja tekeleitä ja ideoita, joille lukija voi vain nauraa. Hauskan tarinan ohessa Vicar irvailee lempeästi myös heille, jotka pitävät sarjakuvataidetta toisen käden touhuna ja kuvittelevat olevansa omassa taidekäsityksessään muita parempia.

Vaikka Vicar tunnetaankin parhaiten n. 10-sivuisista johtosarjoista, kuuluu hänen uralleen myös pidempiä jatkosarjoja (itselleni Vicarin jatkosarjoista parhaimmat muistot ovat jääneet tarinoista Odota minua, Angus-setä sekä Itkevä merihirviö). Tämän kirjan tarinoista Kaktuslaakson karjavarkaat edustaa klassisempaa jatkosarjaa konnahahmoineen sekä jännittävine käänteineen. Vicarin sarjakuva on uusioversio itselleni lukemattomasta Paul Murryn Tupu, Hupu ja Lupu karjapaimenina -tarinasta. Tarina seuraa esipuheen mukaan alkuperäistä sarjaa uskollisesti, ja Murryn myöhemmistä Mikki-tarinoistakin tuttua tunnelmaa tarinasta on kyllä aistittavissa.

Kadonneen lapion metsästäjät ei edusta jatkosarjana jännityskirjallisuudesta kumpuavia perinteitä, mutta kiihkeä tahti tarinalla silti on. Roope Ankan ja Kulta-Into Piin kisa vanhan lapion löytämiseksi vie heidät eri kulkuvälineillä Australian halki, ja tarinan tempo tuo mieleen monia elokuvien takaa-ajokohtauksia. Tästäkin Disney-sarjakuville hyvin tyypillisestä aihiosta Vicar sai vakuuttavaa jälkeä aikaan.

Aina sattuu Ankkalinnassa -osion tarinat edustavat Ankkalinnan ja Aku Ankan arkipäiväistä elämää kuvaavia johtosarjoja, joiden parissa Vicar oli parhaimmillaan. Erityisesti peräkkäisinä vuosina valmistuneet Itsehillinnän mestari (1984), Paljon melua höyhenestä (1985) sekä Vaimoke (1986) ovat erinomaisia esimerkkejä Vicarin jalostuneesta tyylistä sekä taidokkaista käsikirjoituksista, joissa arkipäiväisten tapahtumien hupaisat käänteet pitävät lukijan mielenkiintoa yllä tarinan loppuun asti.

Takaumana kerrottu Aku Ankka ja nuoruuden lähde (1980) muistuttaa Vicarin 1970-lukulaista rosoisempaa tyyliä, ja sarja on osion muihin tarinoihin verrattuna hivenen laimeampi. Tarina lienee saanut inspiraationsa Don's Fountain Of Youth -animaatiosta, mutta elokuvan hilpeän juonen saattaminen sarjakuvamuotoon olisi tarvinnut muutakin pöhköyttä mukaan elokuvasta: sarjakuvassa elokuvasta on mukana ainoastaan käänteisenä Akun huoli pojista, kun tämä luulee heidän nuortuneen takaisin muniksi.

Jos olen aikaisemmin tässä tekstissä suhtautunut joihinkin Vicarin varhaisempiin töihin aavistuksen penseämmin, niin näitä vieläkin vanhempi Puujalkainen avaruusolento (1973) osoittaa, että hyvästä käsikirjoituksesta Vicar sai aikaan hyvän tarinan, olipa vuosi mikä tahansa. Sittemmin ansiokkaan uran kuvakirjojen parissa luonut Mauri Kunnas sai käsikirjoituksensa läpi, vaikka alkuperäinen suunnitelma olikin Kunnaksen itsepiirtämä Disney-sarjakuva. Tiivis kuusisivuinen tarina kertoo yleisessä mittakaavassa melko tavanomaisen Disney-tarinan, mutta jollain ehkä maagisella tavalla tämäkin tarina viihdytti minua keskivertoa tuotosta huomattavasti enemmän.

Tunne outo rinnassani… tuo hieman toisenlaisen asetelman Millan ensilanttijahtiin, joka sekin on kuulunut Disney-sarjakuvien peruskuvastoon jo reilun 50 vuoden ajan. Kari Korhonen on saanut muihinkin parhaimpiin käsikirjoituksiinsa jonkin poikkeavan koukun, joka rikkoo tavanomaisia Disney-sarjakuvien uria. Millan kokemat hellät hetket ovat sanansa mukaisesti hellyyttäviä, mutta minään syvältä kouraisevana tai suuria tunteita liikkeelle panevana teoksena en tätä kuitenkaan osaa pitää (eipä tämänkaltaisia tunnereaktioita juuri muutkaan Disney-sarjakuvat ole saaneet aikaan). Pieniä ja herkkiä tunteita sivuava kaunis tarina joka tapauksessa on kyseessä.

Nopein voittakoon! on yhden sivun vitsisarja, jonka käsikirjoitus syntyi Aku Ankassa julkaistun käsikirjoituskilpailun myötä vuonna 2003. Vantaalaisen kolmikon voimin syntynyt tarina noudattaa oikein hyvin yksisivuisten Disney-sarjojen kaavaa, ja viimeinen ruutu tarjoaa koko tarinan summaavan vitsikkään käänteen. Tarina liittyy tavallaan myös omaan historiaani, sillä olin yksi tarinan kilpakumppaneista (mikäli kirjepostini milloinkaan tavoitti Aku Ankan toimitusta). Oma sijoitukseni tai työni laatu jäi arvoitukseksi, sillä muistaakseni mitään viestiä ei kilpailun loppusijoituksesta postitse kuulunut.

Kiven sisällä on kirjan toinen aiemmin julkaisematon sarja. Aika näyttää Disney-maailmassakin muuttuneen: jos 1940-luvulla Barksin Liekkimies-sarjan viimeiset ruudut - joissa Aku joutuu vankilaan - olivat sensuurin peruste ja syy piirtää ruudut uudelleen, niin 2000-luvulla lähes koko sarjan tapahtuminen vankilassa ei liene sen kummoisempi este sarjan olemassaololle. Myös muulta otteeltaan hieman kovakouraisempi Disney-sarja antaa ainakin yhden tuokion osalta uutta virtaa Akun ja Teppo Tulpun vuosikausia jatkuneelle naapuririidalle.

Vicarin laajasta tuotannosta saisi laadittua varsin monenlaisia kokoelmia. Ankantekijät 3 on pintaraapaisu Vicarin tuotannosta, mutta sellaisena kirja tarjoaa riittävän monipuolisen otoksen hänen tuotannosta sekä eri aikakausista. Yksikään kirjan sarja ei ole täysin lukukelvoton rutiinityö, ja muutamia helmiäkin kirjan sivuilta löytyy. Timo Ronkaisen esipuhe ja sarjojen esittelytekstit antavat tiettyjen tarinoiden osalta avartavaa taustatietoa tarinoista ja teemoista. Vicarin omat esittelyt eivät paneudu kovin syvälle taustoihin (Vicarista piirtyy kuva aavistuksen vaatimattomana herrasmiehenä, joka puhuu mieluummin valmiiden töiden kuin supliikin kautta), mutta nekin ovat yksittäisinä pohdintoina ihan mukavaa luettavaa.

Juice: Lahti (kappale-analyysi)

Teksti sisältää omia tulkintojani, joten niiden oikeellisuutta asioiden todellisen laidan kanssa ei voida todistaa.

Juice-yhtyeen Lahtikaupungin rullaluistelijat -levy vuodelta 1977 on Juice Leskisen uran tuntemattominta laitaa. Välittömiä, kansan tajuntaan iskostuneita klassikkoja levyltä ei löydy. Kuvaavaa on myös, että levyltä päätyi Juicen tuotannon eri vaiheet melko hyvin kattaneille Kautta aikain -kokoelmille ainoastaan levyn päätöskappale Lahti. Kautta aikain 2 -kokoelman kautta itsekin kyseisen kappaleen löysin, ja se on tekstinsä sekä tunnelmansa osalta noussut yhdeksi Juicen kiehtovimmista kappaleista.

Sanaleikin mukaan nimetty Lahtikaupungin rullaluistelijat (Bay City Rollers) saattoi olla sopiva lähtökohta päätöskappaleen nimeämiselle. Mutta kertooko kappale muutoin Lahdesta? Lahtelaisia kohtaan piruilevana viittauksena voidaan pitää ainakin laulun riviä ”Eläimiks ei jääty, mutta tultu ei ihmisikskään”. Kokonaisuutena teksti on jonkinlainen kuvaus yhteiskunnasta, jossa yksittäisellä kansalaisella on paha olla: kaduilla voi joutua hyökkäyksen kohteeksi, joko normikansalaisen tai virkavallan taholta. Kappaleen kertojaminän voi kuvitella myös itsensä olevan kappaleen alussa vankilassa kertoen sieltä havaintojansa (myös tekstin lopetus ”Ja jos täältä pääsen, vienkö sut seikkailuun?” mahdollisesti viittaa vankilateemaan). Myös kertojan vapaaehtoinen kaupunkiin muutto sekä yhteiskunnan vähittäinen muuttuminen huonompaan suuntaan on eri tulkinnoissa mahdollista.

Vaikka tekstin maailma on melko lohduton, kappaleen yleistunnelma on kuitenkin levollisen raukea. Teksti sisältää joitain mustan huumorin kautta avautuvia oivalluksia (kuten ”Nahkatakkinen numero tuhoaa ikkunoita”), ja soitanta kappaleessa yltyy väliosassa hieman riehakkaammaksi kitaroinniksi ja jonkin itselleni vieraan soittimen naksutukseksi. Myös tekstin lopussa on suunnitelmissa toisen henkilön kanssa parempaan tulevaisuuteen meno, vaikka epävarmuus leijuu lopullisen toteutuksen yllä.

Kautta aikain 2 -kokoelman versio Lahdesta ei ole se alkuperäinen: kokoelmalle kappaleen alusta on pätkitty pois vajaa kymmenen sekuntia ilmeisesti liikenteen pauhua kuvaavaksi tarkoitetusta äänimaisemasta. Aloituksen puuttumisella ei ole varsinaisesti mitään merkitystä kappaleen sisään pääsemisessä, joten kenties itse kappaletta on haluttu nostaa tällä poistolla paremmin esille, jottei kokoelman sujuvuus kuulijan korvissa häiriinny ambientmaisesta alusta.

Pikkulintu ja kolme varista (eläintarina ja kuvitus)

Vuodesta toiseen kolme varista istui puhelinlangalla. Juorut, uutiset ja muut puheet sinkoilivat edestakaisin niiden jalkojen alla, mutta varikset vain pysyivät paikoillaan. Puhelinlanka kiristyi ja löystyi talven ja kesän välillä, mutta se ei variksia hetkauttanut, vaan ne istuivat paikoillaan eteensä tuijottaen, oli keli sitten kuuma tai kylmä. Toisinaan kuultiin kolminkertainen ”Kraa!”-huuto, jonka vasemmalla laidalla istunut varis lausui ensin: tämän jälkeen oli keskimmäisen variksen vuoro, ja kuorolaulun päätti kolmikon oikeanpuolimmaisin varis. Laulujärjestys oli pysynyt samana vuodesta toiseen.

Saapui jälleen yksi kevät. Eräs keltainen etelän muuttolintu sinkoili lennoillaan sinne ja tänne, kunnes se huomasi variskolmikon. Pikkulintu lensi vasemmanpuoleisen variksen luo ja sirkutti tälle soinnukkaan tervehdyksensä. Tämä ei kuitenkaan reagoinut mitenkään pikkulinnun eleeseen. Pikkulintu ei ollut tästä moksiskaan, vaan se lenteli kunkin variksen luona omaa lauluaan laulaen.

Pikkulintu päätti viettää sen kevään ja kesän varisten seurassa. Monena päivänä se kierteli lähitienoita, ja sirkutti iltaisin variksille kunkin päivän kokemuksensa. Suurin osa pikkulinnun tarinoista ei synnyttänyt keskustelua, mutta aina välillä kuultiin tuttua variskuoroa. Joinain päivinä pikkulintu istui puhelinlangalla varisten kanssa: silloinkaan se ei malttanut pysyä paikoillaan, vaan välillä pikkulintu oli lintujoukon vasemmalla, välillä taas oikealla reunalla hyppien myös variskolmikon keskellä. Välillä pikkulintu kutsui päiväretkillä tapaamiaan lintutovereita puhelinlangalle, ja hämärtyvässä illassa kuului heleä lintujen laulu, jota variskuoron rääkäisy välillä täydensi.

Kesä kääntyi pikkuhiljaa syksyksi, ja pikkulintu jätti puhelinlangan siirtyäkseen lämpimämmille maille. Puhelinlanka kiristyi talvea kohden, ja siinä singonneet puheet kääntyivät lämpimien ilmojen ihmettelystä pakastuvien säiden sadatteluun. Seuraavana keväänä pikkulintu palasi jälleen varisten luo. Sinä kesänä satoi paljon, joten pikkulintu vietti paljon aikaa varisten kohotettujen siipien alla.

Vuodenajat vaihtoivat paikkojaan, ja joka vuosi ilmojen lämmittyä pikkulintu saapui varisten vieraaksi. Eräänä keväänä pikkulintu huomasi, että oikeanpuoleista varista ei ollut puhelinlangalla. Kun pikkulintu laskeutui puhelinlangalle, siirtyivät kaksi varista vastakkaisiin suuntiin. Pikkulintu lenteli hetken varisten ympärillä, kunnes se laskeutui niiden väliin. Siitä tuli tuleviksi kesiksi pikkulinnun uusi paikka, ja aina välillä oli taas kuorolaulun aika: kahden raakaisun välissä kuultiin tästedes sulosointuja.