Kun rikoin Mona Lisaa "koodilla" - häiriötaidenäyttelyni jälkikirjoitus

Tutustu näyttelyssä olleisiin töihin tarkemmin kuvataideblogissani.

Kun kuulin mahdollisuudesta pitää omista töistäni digitaidenäyttely työpaikan talvitapahtumassa, olin kiinnostunut. Mietin jo alustavasti, mitä töitä voisin esitellä, tai rakentaisinko näyttelyyn mahdollisesti jonkin teeman. Noin reilu kuukausi ennen näyttelyä teema muuttui kuitenkin täysin, kun löysin Reddit-ryhmän myötä häiriötaiteen (eng. glitch art).

Oma ensimmäinen julkinen häiriötaidekokeilu Redditiin oli Mona Lisan jpg-kuvan muokkaus Notepad++-tekstieditorilla. Tästä syntyneen neljän kuvan sarjan luominen oli jo niin mielenkiintoinen kokemus, että päätin valita taidenäyttelyn teemaksi Mona Lisan asteittaisen hajottamisen Notepad++:n avulla.

Algoritmien oikut ja häiriötaiteen oppitunnit

Opin myös konkreettisesti Reddit-postauksen yhteydessä lisää häiriötaiteesta. Kuvasarjan viimeisen kuvan alalaita näytti tietokoneeni esikatselussa siniseltä, mutta Reddit-julkaisussa se oli puolestaan pinkki. Hämmennyin ensin, kunnes selvisi, että tietokoneen esikatselu (valokuvien tai internetselaimen kautta), kuvankäsittelyohjelma sekä mm. Redditin pakkausalgoritmi saattavat näyttää kuvasta erilaisen lopputuloksen (perustuen siihen, miten kukin ohjelmisto rikottua tiedostoa tulkitsee ja virheitä paikkaa). Opin siis, että jos kuvassa näkyy erityisen mielenkiintoinen “glitch” jollain ohjelmalla, siitä kannattaa ottaa erillinen tallennus kuvaruutukaappauksella.

Myöhemmin näyttelytekstiä kootessa painotinkin ajatusta: aina ihmistaiteilija ei päätä, miltä valmis työ näyttää, vaan eri ohjelmistot saattavat luoda teokseen oman jälkensä.

Näyttelyn 75 yksittäistä kuvaa syntyivät melko nopeasti innostuneen flow’n löydyttyä, mutta toki työläitäkin vaiheita oli. Joskus oli hieman hankalaa kirjata ensin ylös aiottu muutos ja toteuttaa se sitten tekstitiedostossa – ja jos muutoksen myötä tapahtui vain jotain minimaalista tai kuvan täysin korruptoivaa, muistiinpanoihin joutui palaamaan takaisin. Koen kuitenkin, että muistiinpanot kannatti tehdä: niitä tutkimalla voin ehkä halutessani kokeilla myöhemmin jonkin vastaavan efektin luomista (vaikka tähän asti häiriötaiteen luominen on ollut itselleni antoisinta kokeilumenetelmällä yrityksen ja erehdyksen kautta, ilman suoria muistiinpanoja). Mutta vaikka toistaisinkin muistiinpanojen myötä jonkun metodin uutta kuvaa varten, tekstitiedoston rakenne ja lohkot saattavat käyttäytyä niin eri tavalla, että häiriötaiteen lopputulos on suurelta osin sattumaa.

Ohjelmistojen ja tiedostomuotojen eroista

Eräs näyttelytöissä kokeilemani seikka oli tämä: avasin Wikimedia Commonsista ladatun WebP-kuvan GIMPillä, ja Vie-komennolla tein siitä jpg-tiedoston. Avasin uuden kuvan Microsoft Paintilla, ja tallensin siitä erillisen jpg:n. Oli kiinnostavaa havaita, että jokin muutos (esim. koko tiedostossa numeron 0 korvaaminen numerolla 1) muutti GIMP-version värejä psykedeelisiksi ja pikselöi hahmoa, mutta alkuperäisen maalauksen siitä yhä tunnisti. Täysin sama komento Paint-versiossa sen sijaan teki maalaukseen monia erillisiä pinkin, violetin ja sinisen sävyisiä lohkoja (säilyttäen alkuperäismaalauksen värejä mm. ylälaidassa ja Mona Lisan käsivarsissa), ja siirteli vaakatasossa maalauksen suikaleita eri suuntiin (silti alkuperäinen maalaus oli vielä tunnistettavissa mm. violettisävyisten silmien sekä sinisävyisten sormien kautta).

Huomasin myös, että WebP-kuvan muokkaus Notepad++:lla antoi muista kuvista poikkeavan tehosteen (ne muistuttivat kauniita abstrakteja kollaaseja: osassa ei ollut mitään viitettä Mona Lisan hahmosta, osassa ääriviivat erottuivat selkeämmin, ja osassa maalauksen yläosa oli ennallaan alaosan koostuessa abstraktista maisemasta). Pikaisella testauksella en kuitenkaan saanut WebP-kuvan rikkomisesta samaa monipuolisuutta kuin GIMP- ja Paint-versioilla, joten keskityin näyttelyssä vain kahteen jälkimmäiseen, WebP-muokkaukset hyläten.

Kaaoksen esittäminen, 30 sekuntia kerrallaan

Myös 75 kuvan järjestely vaati oman aikansa (valmiita töitä oli lopulta 90 kappaleen arsenaali). Suurin työ oli laittaa kuvat sellaiseen järjestykseen, että kussakin diassa näkisimme 3 eri vaihetta (1. Mona Lisa melko hyvin tunnistettavissa, väri- ja ääriviivamuutokset hillittyjä 2. Muodon osalta tunnistamme Mona Lisan, mutta värimuutokset radikaaleja 3. Lähes puhdasta kaaosta, mutta hymy, käsivarsi tai silmä saattaa joissain kuvissa vielä Mona Lisasta muistuttaa). Halusin nämä kolme eri tasoa näyttelyn jokaiseen diaan (siis siten, että myös viimeisten diojen kaaoksessa olisi vasemman laidan kuvassa 1 vielä jokseenkin tunnistettava Mona Lisan hahmo).

Lopun iso työ oli tallentaa 75 kuvaa GIMPillä näyttelykelpoiseen kokoon (tein tämän raakana käsityönä: en jaksanut alkaa opetella esim. helpomman oikotien tarjoavia nettiohjelmistoja). Varsinaisen esityksen kokosin Canva.comissa: määritin yksittäisen dian kestoksi 30 sekuntia, jolloin koko esityksen pituudeksi tuli 13 minuuttia. Tässä 30 sekuntia per dia -kestossakin oli jälkikäteen ajatellen oma filosofinen puolensa: kun katsoja joutuu tuijottamaan puoli minuuttia yhtä kolmen kuvan sarjaa, se voi tuntua nykyisessä somen skrollauskulttuurissa ikuisuudelta (tämän kommentin kuulin eräältä tutulta näyttelyvieraalta). En tätä kylläkään etukäteen ajatellut: halusin vain tarjota katsojalle sellaisen ajan, että hän halutessaan ehtisi tutkia kolmen kuvan yksityiskohtia riittävästi.

Jälkikäteen ajatellen näin valmiissa diaesityksessä myös toisen filosofisen teeman: diojen aikana nähtiin, kuinka tuttu symboli muuttui silmiemme edessä vähitellen tunnistamattomaksi – silmät, hymy tai käsi saattavat muistuttaa meitä vielä vanhasta. (Ja jos taiteilijan itsensä lausuma analyysi sallitaan, niin...) Mielenkiintoisella tavalla tämä peilautuu toisen projektin yhteydessä Google AI:n minulle vinkkaamaan The Caretaker -taiteilijanimellä toimivan muusikon Everywhere at the End of Time -teokseen, joka 6 tunnin ja 30 minuutin aikana kuvaa alun tuttujen 1920- ja 30-luvun ballroom-teosten hajoamista tunnistamattomaksi äänimaisemaksi (ikään kuin kuvaten sitä, miltä dementiaa sairastavan mieli voi kuulostaa). Omassa näyttelyssäni minä hajotin perinteistä ja ikonista Mona Lisaa pelkillä (työstä riippuen joko yksinkertaisille tai monimutkaisemmilla) kylmillä tekstitiedoston muokkauksilla.

Itse näyttely (sekä tosielämän “glitchit”)

Koska olin vain yksi osa tapahtumaa, jonka yleisö ennakkoarviossa koostuisi lapsiperheistä (ja työni pyöri pianon päällä nurkassa), osasin aavistaa, että muu ohjelma (mm. klovnitaikuri ilmapalloesineiden kanssa) houkuttelee enemmän yleisöä kuin Mona Lisan asteittaista hajoamista tutkiva näyttely. Päätin, etten lähde jonottaville lasten vanhemmille näyttelyä hyökkäävästi markkinoimaan: odotin, jos joku ihminen kysyvän katseen näyttelyyn tai minuun olisi suunnannut, jolloin annoin esitteen hänelle käteen. Seurasin myös muuta tilannetta: jos pöydillä tai tuoleilla oli hiljaisia hetkiä, niin annoin esitteen vieraille käteen ja mainitsin näyttelyn pyörivän taustalla, jos aihe heitä odottelun lomassa olisi kiinnostanut.

Ehkä joku vieras sai mahdollisesti mukaansa ottamansa lapun – sekä esitteen visuaalisten ärsykkeiden (rikottu Mona Lisa sekä Paintin ja GIMPin muutoksia verrannut teospari) – myötä jonkin idean siitä, mitä on häiriötaide ja voisiko lukija itsekin tekniikkaa kokeilla.

Ja onnistuin sentään käymään ennen näyttelyä klovnitaikurin kanssa keskustelua näyttelyn äärellä, ja hän mainitsi teoksieni tuovan hänelle mieleen Andy Warholin Marilyn-muotokuvien sarjan – en ollut tätäkään vertausta itse etukäteen ajatellut.

Koska näyttely saattoi olla parempi juuri tällaisena pienimuotoisena keskustelupiirinä kuin suurena massatapahtumana, päätin näyttelypäivän jälkeisenä iltana lisätä työt erillisenä postauksena kuvataideblogiini (muokatussa & pienemmässä koossa), ja ehkä ne siellä saavat vastaanottavamman yleisön (ajattelin postauksesta tarvittaessa tutuille vinkata, jos puhe siihen suuntaan kääntyy ja aihe heitä kiinnostaa).

Vaikka häiriötaide tuli minulle tutuksi Redditin kautta, niin eräiden muiden seikkojen myötä poistuin jo ennen näyttelyä Redditistä toistaiseksi, joten nyt julkaisujeni kohdalla lukee käyttäjänimenä DELETED (poistunut). Seuraava on jotenkin glitch artin ironiaa kuvaavaa: kun Reddit-kommenteissa kuvasin työni teknistä prosessia (mm. havaintoni erilaisista väreistä esikatselun ja Reddit-julkaisun kesken) myös toisen käyttäjän kysymykseen vastaten (hän halusi ohjeita häiriötaiteen tekoon, ja käytin mm. termejä “Notepad++” sekä “jpg”), niin suhteellisen uuden Reddit-profiilini takia algoritmi tai botti aktivoitui ja oletettavasti merkkasi viestini “liian teknisenä” roskakommentiksi: ehkä nämä kolme kommenttia olivat järjestelmälle “liikaa spammia”. Kysyin tähän asiallista oikaisua kyseisen ryhmän ylläpidolta, mutta tälläkin puolella taisi olla jokin glitch menossa, enkä ehtinyt saada vastausta ollenkaan ennen Reddit-urani tämänhetkistä päätöstä.

Loppuhuomio: Liian kova vastus, vaiko onnenpotku?

Kun olin tekemässä näyttelyn viimeisiä kuvia Notepad++:n lisäosana saatavalla HEX-editorilla, totesin jossain vaiheessa, että Mona Lisa (GIMP-tallenteena) oli liian vahva, enkä saanut sitä hajotettua toivomallani tavalla. Mona Lisa säilyi muuttumattomana, vaikka Google AI:n antamien ohjeiden mukaan kuvassa olisi pitänyt tapahtua “värikanavien siirtyminen ääriarvoihin sähköisten magenta- ja syaanivärien myötä”, tai “kuvan loppuosan romahtaminen tai rajuja siirtymiä”.

Mutta tästä episodista poiki kuitenkin häiriötaiteelle tyypillinen onnekas sattuma. Koska aiempi HEX-kokeilu meni pieleen, päätin yrittää näyttelyn huipennusta vielä viimeisellä kolmen kuvan sarjalla, Google AI:n ehdottamin ohjein. Vasta valmiin näyttelyn kokoamisen jälkeen (muutama päivä ennen näyttelyä) huomasin, että kaksi näyttelyn kuvaa (dioissa 4 ja 8) näyttävät samalta. Opin, että kolmanneksi viimeisen kuvan muutos (HEX-editorissa merkkijono 30 muutettu 31:ksi) oli sama kuin aivan ensimmäiseen kuvaan tekemäni perusnäkymän muutos (merkki 0 muutettu merkiksi 1). Tätä seikkaa (perusnäkymän muutoksia voi tehdä myös HEX-puolella) saatan myöhemmissä töissäni mahdollisesti hyödyntää.

Lempilevyni

Levykauppa Äx:n Lempilevyni-videosarjan inspiroimana oma viiden levyn listani kommentteineen alla.

The Prodigy: The Fat of the Land (1997)

Hankin albumin C-kasettina, mahdollisesti heti sen julkaisupäivänä. Ensikuuntelu tapahtui vanhempien kanssa autossa paluumatkalla Kuopiosta Sotkamoon (ja myös vanhemmat tuolloin ainakin väittivät pitäneensä levystä, mikä oli hieman poikkeuksellista senaikaiseen musiikkimakujen eroavaisuuksiimme suhteutettuna).

The Prodigy sekä Keith Flintin nykivä esiintymispersoona Firestarter-kappaleessa tulivat tutuiksi Jyrki-ohjelman musiikkivideokierrossa: tuolloin ensialkuun kappaleen ja musiikkivideon outo tunnelma jäi mieleen ennen kuin yhtyeen tai kappaleen nimi iskostuivat mieleeni. Myöhemmin myös Breathe-kappaleen tumma tunnelma yhdessä synkän videonsa kanssa syvensivät mielenkiintoa yhtyettä kohtaan.

The Fat of the Land on tuolta ajanjaksolta (julkaisun aikaan muutamaa viikkoa alle 12-vuotiaana, jolloin olin vasta heräämässä musiikillisen sivistyksen suhteen) se albumi, jonka äärelle olen säännöllisimmin palannut takaisin vuosien saatossa – nykyään hieman eri formaatissa kylläkin. Muistan pitäneeni albumista jo aikoinaan kokonaisuutena, vaikka kenties tuolloin ne aggressiivisimmat ja suorimmat kappaleet – Narayan oli lumoava poikkeus muistaakseni jo tuolloin – olivat tehokkaimpia. Nykyään albumista nousee mieleen sen monipuolisuus, ja erityisesti ne hieman puolitehoisemmat ja tunnelmallisemmat hetket lienevät The Fat of the Landin mieluisinta antia. Kenties tämän levyn nuoreen mieleen tekemä vaikutus on osasyy siihenkin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana konemusiikki ja myös sen kokeellisempi laita ovat olleet itselleni eräs uusien löytöjen kohde.

System of a Down: Toxicity (2001)

Syksyllä 2001 senhetkinen musiikillinen maailmani nytkähti uuteen suuntaan, kun kuulin Radiomafian Upteekki-ohjelman viikon Rautaisannoksena Chop Suey! -kappaleen. Jokin tuossa osin rauhallisessa, osin aggressiivisessa kappaleessa sekä useisiin eri suuntiin viuhtovassa tyylissä vetosi minuun. Sillä hetkellä painoin yhtyeen nimen mieleeni, ja kenties jo tuolloin tuli pohdittua, että tällaisen kappaleen sisältävä levy on saatava kuunteluun (liekö tuolloin ollut itselläni edes tietoa, onko pitkäsoittoa tulossakaan, vai oliko tämä vain yksittäinen täsmäbiisi tms. kuriositeetti).

Muistaakseni loppuvuodesta 2001 saamani, Fazerin musiikkikerhon kautta tilaamani Toxicity-albumi teki vaikutuksen jo ensikuuntelulla, mutta levyn todellinen iskevyys paljastui vasta useamman kuuntelukerran myötä. Tavallaan tuo Chop Suey! oli tiivistys koko levystä, sillä albumikokonaisuus sisältää myös maltillisempia ja seesteisiä tuokioita, kun taas toisaalla painetaan täysillä jos johonkin suuntaan. Arviolta reilun 20 vuoden ajan olen pitänyt Toxicityä omissa kirjoissani maailman parhaana levynä: vähän aikaa sitten tekemäni uusintakuuntelun myötä levy kyllä potkii edelleenkin, vaikka toki aikanaan tehdyn tehokuuntelun sekä levyn tajuntaan syöpyneen tuttuuden vuoksi en tätäkään levyä osaa uusin korvin enää varmaankaan kuunnella (ja toisaalta: onko sellaista asiaa kuin maailman paras levy lopulta olemassakaan tai mitenkään mitattavissa).

Itselleni Toxicity on jäänyt System of a Downin studiolevytysten huippuhetkeksi. Myöhemmistä vaiheista vuonna 2005 kahdessa osassa julkaistut albumit Mezmerize ja Hypnotize kärsivät liikaa – vaikka hyviä levyjä ovatkin, varsinkin Mezmerize hyvinkin lähellä Toxicityä – mm. solisti Serj Tankianin jäämisestä taka-alalle (koska biisintekijänä erinomainen, mutta laulaja Tankianiin verrattuna persoonattomampi ja ohutäänisempi Daron Malakian otti laulajana näillä kahdella levyllä suurempaa roolia).

Depeche Mode: Violator (1990)

Kiinnostukseni Violatoria kohtaan oli kasvanut muutaman vuoden aikana. Ensimmäisenä taisin innostua Policy of Truth -musiikkivideosta, jonka satuin näkemään isosiskoni MTV3:lta tekemän Columbo-nauhoituksen hännäksi jääneen Jyrki Spotlightin Depeche Mode -erikoisjakson alkuminuuttien aikana. Seurasin vuosituhannen vaihteessa myös suhteellisen aktiivisesti Soundin paperilehteä, ja Neljä Ruusua -kokoelman arvostelusta pisti silmään Violator-vertaus, jolloin albumin nimi syöpyi mieleeni. En levyä kuitenkaan aktiivisesti osannut tuolloin metsästää, vaan se osui eteeni sukulaiskyläilyn yhteydessä tehdyn kauppamatkan aikana Oulussa kesällä 2002.

Näin sivuhuomiona voidaan pohtia myös, että kun esim. 1980-luvulla maineensa luoneet nimet julkaisevat uudempaa musiikkia, niin on aina sattumasta kiinni, mikä on itse kunkin kuulijan ensikosketus kyseiseen artistiin, ja tuleeko sillä hetkellä sen kummempaa ymmärrystä varhaisempien vuosien taiteellisesta merkityksestä (mm. 1990-luvun puolivälissä niminä tutuiksi tulleet Earthling-, X-Factor- tai Load/Reload-albumit eivät paljastaneet sitä, millaiset olivat olleet David Bowien, Iron Maidenin tai Metallican aiempien vuosien saavutukset). Näinpä en osannut myöskään vielä Ultra-albumin ensisinglen It’s No Good musiikkivideota vuonna 1997 katsoessa arvata, millaisen vaikutuksen Depeche Moden aikaisempi historia (sekä myös myöhempi 2000-luvun tuotanto) tulisi seuraavien vuosikymmenten saatossa tekemään.

Jälkikäteen arvioiden voi olla, että Violatorin myötä aloin tajuta jotain albumikokonaisuuden merkityksestä: siitä, että jotkut parhaat albumit eivät ole vain yksittäisiä hyviä kappaleita, vaan että niistä voi parhaimmillaan muodostua yhtenäinen ja keskenään kommunikoiva oma pienoismaailmansa. Tuohon asti kuulemistani albumeista Violator tuntui todellakin olevan jotain muuta: läpi albumin kappaleet tuntuvat hehkuvan samaa hivenen synkkää, mutta konesovitusten kautta musiikillisesti myös tavattoman kiinnostavaa sekä kaunista tunnelmaa.

Death: Individual Thought Patterns (1993)

En ollut joulukuussa 2001 täysin tietoinen äärimetallin ajankohtaisuuksista, joten uutinen Chuck Schuldinerin kuolemasta saattoi hyvinkin mennä tuolloin ohi korvieni. Kuitenkin tuon vuosikymmenen alun monet vanhoihin levyihin keskittyneet kritiikit sekä muiden muusikoiden kehut Deathista herättivät mielenkiinnon yhtyeeseen. Joko vuonna 2006 tai 2007 ostin kehujen innoittamana ensimmäisenä Death-levynäni Individual Thought Patternsin Kajaanin Prismasta (kuvitelkaa; tuolloin 20 vuotta sitten saattoi yleisestä supermarketista tehdä tällaisia löytöjä, kun nyt vastikään helmikuussa 2026 Prisman uutisoitiin luopuvan fyysisestä DVD- ja Blu-Ray-levyjen myynnistä – mutta mikäpä minäkään olen tässä ketään arvostelemaan: YouTubesta minä itse musiikkia pääasiassa kuuntelen, enkä ole moneen vuoteen fyysistä CD-levyä laittanut soittimeen).

Jälkikäteen ajatellen Individual Thought Patterns lienee yhtyeen joutsenlaulun The Sound of Perseverancen rinnalla Deathin vaikeimmin avautuva levy, mutta minulle tuo vuoden 1993 albumi iski ja aukeni kuitenkin heti yhdellä kertaa – paljastaen itselleni taas uuden puolen siitä, mitä ulottuvuuksia metallimusiikki voi saada. Yhtye ei ollut tässä vaiheessa enää deathmetalimaisen synkkä, vaan levyllä oli tummasta tunnelmasta huolimatta myös muunlaisia sävyjä havaittavissa. Pidin levyssä myös sen hieman jazzmaisista sovitusratkaisuista korostetun basson kanssa (luonteva kehitys edellislevy Humanista). Ylipäätänsä pidän Individual Thought Patternsia myös yhtenä kaikkien aikojen kitaralevyistä.

Tästä levystä alkoi tutkimusmatka Deathin pariin, enkä yhtyeen diskografiasta onnistu löytämään ainuttakaan täysin epäonnistunutta levyä. Tämä levy on yhä mielestäni Deathin paras, ja myös Schuldinerin vokaalit ovat tällä levyllä mielestäni parhaimmillaan (ylipäätänsä olen arvostanut Schuldineria death metal -laulajana sen osalta, että hänen sanoistaan on tarvittaessa saanut hyvin selvää). Myös sanoitusten ja filosofisten teemojen osalta Schuldiner on tällä levyllä mielestäni terävimmillään.

Summoning: Let Mortal Heroes Sing Your Fame (2001)

Viimeisenä tulemme sellaisen levyn äärelle, jota en ole koskaan fyysisenä äänitteenä kuunnellut tai omistanut, vaan fanitus on tapahtunut pelkästään YouTube-kuuntelujen (sekä mahdollisesti Spotify joskus) kautta.

Elettiin jotain hetkeä vuosien 2013 ja 2015 välissä. Olin luokkahuoneessa yksin illalla tekemässä koulutehtävää ja kuuntelin opiskelun ohessa musiikkia tietokoneen kuulokkeista. Huomasin videosuosituksena Summoningin Land of the Dead -kappaleen. Se oli pitkän pianointronsa sekä (metallikappaleelle) kauniin tunnelmansa osalta taas jotain sellaista, mitä ei ollut ennen tullut vastaan, ja yhtyeen nimen painoin mieleen. Tästä alkoi jälleen uusi mielenkiintoinen vaihe musiikkimaun avartamiseksi, ja tutuiksi tulivat eeppiset ja tunnelmoivat kappaleet tyyliin “Long Lost To Where No Pathway Goes”.

On oikeastaan arpapeliä, valitsenko Summoningin parhaaksi levyksi tämän vaiko edellislevyn Stronghold (vuodelta 1999). Yksittäisiä kappaleita listaten Stronghold lienee vahvempi, mutta sen kappaleissa on pari (tosin vain hieman) vaisumpaa yksilöä. Siksi Let Mortal Heroes Sing Your Fame on kokonaistunnelman osalta itselleni nykyään mieluisampi (muutama vuosi sitten järjestys oli toinen). Tässä levyssä kiehtoo sen eeppisyys: koko ajan on tunne, kuin oltaisiin lähdössä suureen taisteluun. Yksittäisenä huippuhetkenä täytyy mainita mielestäni ehkä kaikkien aikojen kaunein metallikappale Ashen Cold (joka yhdistää örinää sekä ehkä Klonkun lausumia repliikkejä lähes sydäntäriipivään musiikkisovitukseen).

Enkä edes lähde arvailemaan, mitä tämä levy ja Summoning voisivat merkitä syvemmin Tolkienia tunteville Lord of The Rings -viittaustensa kautta (itselleni Tolkien-maailma ei ole kovinkaan tuttua, vaan olen nauttinut Summoningin musiikista juuri sen tunnelman kautta).

Ankantekijät 3: Itsehillinnän mestari (kirja-arvio)

Lukuisista Disney-sarjakuvapiirtäjistä chileläinen Vicar on piirtynyt omaan mieleeni sen kaikkein arkkityyppisimmän Aku Ankan aikaansaavana taiteilijana. Vicar sai klassisen selkeällä tyylillään käsikirjoitukset henkiin, eikä visuaalinen konstailemattomuus ainakaan omia lukukokemuksiani ole latistanut. Ankantekijät-sarjan kolmas osa tarjoaa pienen otoksen Vicarin jo tuohon mennessä hurjasta (yli 9 000 sarjakuvasivua vuonna 2004) tuotannosta.

Kirjan tarinat jakautuvat löyhien alateemojen ympärille, ja kirjan aloitus- ja lopetustarinana nähdään aiemmin suomentamattomat sarjakuvat 2000-luvun alusta. Näistä kahdesta kirjan aloittava Aprillia! on kokoelman parhaimmistoa. Tarinassa yhdistyy kaksi ympäristöä, joita käsitellessään Vicar on mielestäni parhaimmillaan: arkipäiväinen Ankkalinna sekä scifiin kallistuneet juonenkäänteet. Tarinassa on monen tason kieroutta ja vedätystä, ja yllätyksellisen tarinan käänteet jatkuvat loppuruutuun saakka.

Rämäpäiset riippuliitäjät -sarja perustuu Carl Barksin alkuperäisideaan, ja sarjan yksityiskohdat voivat tuoda lukijalle mieleen joitain aikaisempia Aku Ankka -sarjakuvia tai -animaatioita. Riippuliitokilpailu tuo tarinaan hieman enemmän toiminnallisuutta ja vauhtia, ja tarina on keskimääräistä Akun ja Hannun kisailutarinaa paremmalla puolella, vaikka loppukäänteen pystyy uusintalukemisella ja ensimmäistä sivua tutkailemalla arvaamaan melko suoraan.

Toinen Barks-johdannainen tarina Avaruusankkojen paluu on sinällään hauska silmänisku Barksin kymmenisen vuotta aiemmin piirtämälle tarinalle. Mitään uutta Vicar ei kuitenkaan tuohon tarinaan (joka on Barksin loppu-uran scifimmän tyylin parhaimmistoa) juurikaan saa tuotua. Tarina on lähinnä perinteinen Akun sähellystarina muutamilla erikoisemmilla käänteillä, eikä Barksin alkuperäistarinan teemoja tai jännittävää juonenkulkua sivuta tässä tarinassa lainkaan. Vuonna 1977 piirretty sarja osoittaa myös, että Vicar mahdollisesti haki tuolloin vielä tyyliään Disney-piirtäjänä: tämänkin kirjan tarinoista on nähtävissä, että 1980-luvulla Vicarin viiva saavutti klassisen selkeytensä.

Talvisia älynväläyksiä on toinen kahdesta Vicarin tarinasta, jotka pohjautuvat hänen omaan käsikirjoitukseensa. Mikäli tyyli olisi pysynyt samana, olisi Vicarilla varmasti ollut annettavaa myös tällä saralla omien töidensä puitteissa: tosin Vicarin tuotanto olisi kaiketi tuolloin ollut sivumäärältään hieman suppeampaa. Arkiseen ympäristöön sijoittuva tarina on ideansa puolesta klassisinta Aku Ankka -sarjakuvaa, eikä tämä tarina kalpene lukuisten vastaavien rinnalla.

Aku Ankka sarjakuvapiirtäjänä on yksi parhaiten mieleeni jääneistä Vicarin töistä. Akun yritykset pärjätä huippupiirtäjä Victorin (käsikirjoittaja Gorm Transgaard ujutti hahmoon Vicaria itseään) sarjakuvastudiolla tuottavat Akulle tyypillisen joukon (lukijasta hauskoja) epäonnistumisia, ja tarina jaksaa kiehtoa viimeiseen ruutuun saakka. Akun ylimielinen asenne sarjakuvia kohtaan tuottaa heikkoja tekeleitä ja ideoita, joille lukija voi vain nauraa. Hauskan tarinan ohessa Vicar irvailee lempeästi myös heille, jotka pitävät sarjakuvataidetta toisen käden touhuna ja kuvittelevat olevansa omassa taidekäsityksessään muita parempia.

Vaikka Vicar tunnetaankin parhaiten n. 10-sivuisista johtosarjoista, kuuluu hänen uralleen myös pidempiä jatkosarjoja (itselleni Vicarin jatkosarjoista parhaimmat muistot ovat jääneet tarinoista Odota minua, Angus-setä sekä Itkevä merihirviö). Tämän kirjan tarinoista Kaktuslaakson karjavarkaat edustaa klassisempaa jatkosarjaa konnahahmoineen sekä jännittävine käänteineen. Vicarin sarjakuva on uusioversio itselleni lukemattomasta Paul Murryn Tupu, Hupu ja Lupu karjapaimenina -tarinasta. Tarina seuraa esipuheen mukaan alkuperäistä sarjaa uskollisesti, ja Murryn myöhemmistä Mikki-tarinoistakin tuttua tunnelmaa tarinasta on kyllä aistittavissa.

Kadonneen lapion metsästäjät ei edusta jatkosarjana jännityskirjallisuudesta kumpuavia perinteitä, mutta kiihkeä tahti tarinalla silti on. Roope Ankan ja Kulta-Into Piin kisa vanhan lapion löytämiseksi vie heidät eri kulkuvälineillä Australian halki, ja tarinan tempo tuo mieleen monia elokuvien takaa-ajokohtauksia. Tästäkin Disney-sarjakuville hyvin tyypillisestä aihiosta Vicar sai vakuuttavaa jälkeä aikaan.

Aina sattuu Ankkalinnassa -osion tarinat edustavat Ankkalinnan ja Aku Ankan arkipäiväistä elämää kuvaavia johtosarjoja, joiden parissa Vicar oli parhaimmillaan. Erityisesti peräkkäisinä vuosina valmistuneet Itsehillinnän mestari (1984), Paljon melua höyhenestä (1985) sekä Vaimoke (1986) ovat erinomaisia esimerkkejä Vicarin jalostuneesta tyylistä sekä taidokkaista käsikirjoituksista, joissa arkipäiväisten tapahtumien hupaisat käänteet pitävät lukijan mielenkiintoa yllä tarinan loppuun asti.

Takaumana kerrottu Aku Ankka ja nuoruuden lähde (1980) muistuttaa Vicarin 1970-lukulaista rosoisempaa tyyliä, ja sarja on osion muihin tarinoihin verrattuna hivenen laimeampi. Tarina lienee saanut inspiraationsa Don's Fountain Of Youth -animaatiosta, mutta elokuvan hilpeän juonen saattaminen sarjakuvamuotoon olisi tarvinnut muutakin pöhköyttä mukaan elokuvasta: sarjakuvassa elokuvasta on mukana ainoastaan käänteisenä Akun huoli pojista, kun tämä luulee heidän nuortuneen takaisin muniksi.

Jos olen aikaisemmin tässä tekstissä suhtautunut joihinkin Vicarin varhaisempiin töihin aavistuksen penseämmin, niin näitä vieläkin vanhempi Puujalkainen avaruusolento (1973) osoittaa, että hyvästä käsikirjoituksesta Vicar sai aikaan hyvän tarinan, olipa vuosi mikä tahansa. Sittemmin ansiokkaan uran kuvakirjojen parissa luonut Mauri Kunnas sai käsikirjoituksensa läpi, vaikka alkuperäinen suunnitelma olikin Kunnaksen itsepiirtämä Disney-sarjakuva. Tiivis kuusisivuinen tarina kertoo yleisessä mittakaavassa melko tavanomaisen Disney-tarinan, mutta jollain ehkä maagisella tavalla tämäkin tarina viihdytti minua keskivertoa tuotosta huomattavasti enemmän.

Tunne outo rinnassani… tuo hieman toisenlaisen asetelman Millan ensilanttijahtiin, joka sekin on kuulunut Disney-sarjakuvien peruskuvastoon jo reilun 50 vuoden ajan. Kari Korhonen on saanut muihinkin parhaimpiin käsikirjoituksiinsa jonkin poikkeavan koukun, joka rikkoo tavanomaisia Disney-sarjakuvien uria. Millan kokemat hellät hetket ovat sanansa mukaisesti hellyyttäviä, mutta minään syvältä kouraisevana tai suuria tunteita liikkeelle panevana teoksena en tätä kuitenkaan osaa pitää (eipä tämänkaltaisia tunnereaktioita juuri muutkaan Disney-sarjakuvat ole saaneet aikaan). Pieniä ja herkkiä tunteita sivuava kaunis tarina joka tapauksessa on kyseessä.

Nopein voittakoon! on yhden sivun vitsisarja, jonka käsikirjoitus syntyi Aku Ankassa julkaistun käsikirjoituskilpailun myötä vuonna 2003. Vantaalaisen kolmikon voimin syntynyt tarina noudattaa oikein hyvin yksisivuisten Disney-sarjojen kaavaa, ja viimeinen ruutu tarjoaa koko tarinan summaavan vitsikkään käänteen. Tarina liittyy tavallaan myös omaan historiaani, sillä olin yksi tarinan kilpakumppaneista (mikäli kirjepostini milloinkaan tavoitti Aku Ankan toimitusta). Oma sijoitukseni tai työni laatu jäi arvoitukseksi, sillä muistaakseni mitään viestiä ei kilpailun loppusijoituksesta postitse kuulunut.

Kiven sisällä on kirjan toinen aiemmin julkaisematon sarja. Aika näyttää Disney-maailmassakin muuttuneen: jos 1940-luvulla Barksin Liekkimies-sarjan viimeiset ruudut - joissa Aku joutuu vankilaan - olivat sensuurin peruste ja syy piirtää ruudut uudelleen, niin 2000-luvulla lähes koko sarjan tapahtuminen vankilassa ei liene sen kummoisempi este sarjan olemassaololle. Myös muulta otteeltaan hieman kovakouraisempi Disney-sarja antaa ainakin yhden tuokion osalta uutta virtaa Akun ja Teppo Tulpun vuosikausia jatkuneelle naapuririidalle.

Vicarin laajasta tuotannosta saisi laadittua varsin monenlaisia kokoelmia. Ankantekijät 3 on pintaraapaisu Vicarin tuotannosta, mutta sellaisena kirja tarjoaa riittävän monipuolisen otoksen hänen tuotannosta sekä eri aikakausista. Yksikään kirjan sarja ei ole täysin lukukelvoton rutiinityö, ja muutamia helmiäkin kirjan sivuilta löytyy. Timo Ronkaisen esipuhe ja sarjojen esittelytekstit antavat tiettyjen tarinoiden osalta avartavaa taustatietoa tarinoista ja teemoista. Vicarin omat esittelyt eivät paneudu kovin syvälle taustoihin (Vicarista piirtyy kuva aavistuksen vaatimattomana herrasmiehenä, joka puhuu mieluummin valmiiden töiden kuin supliikin kautta), mutta nekin ovat yksittäisinä pohdintoina ihan mukavaa luettavaa.

Juice: Lahti (kappale-analyysi)

Teksti sisältää omia tulkintojani, joten niiden oikeellisuutta asioiden todellisen laidan kanssa ei voida todistaa.

Juice-yhtyeen Lahtikaupungin rullaluistelijat -levy vuodelta 1977 on Juice Leskisen uran tuntemattominta laitaa. Välittömiä, kansan tajuntaan iskostuneita klassikkoja levyltä ei löydy. Kuvaavaa on myös, että levyltä päätyi Juicen tuotannon eri vaiheet melko hyvin kattaneille Kautta aikain -kokoelmille ainoastaan levyn päätöskappale Lahti. Kautta aikain 2 -kokoelman kautta itsekin kyseisen kappaleen löysin, ja se on tekstinsä sekä tunnelmansa osalta noussut yhdeksi Juicen kiehtovimmista kappaleista.

Sanaleikin mukaan nimetty Lahtikaupungin rullaluistelijat (Bay City Rollers) saattoi olla sopiva lähtökohta päätöskappaleen nimeämiselle. Mutta kertooko kappale muutoin Lahdesta? Lahtelaisia kohtaan piruilevana viittauksena voidaan pitää ainakin laulun riviä ”Eläimiks ei jääty, mutta tultu ei ihmisikskään”. Kokonaisuutena teksti on jonkinlainen kuvaus yhteiskunnasta, jossa yksittäisellä kansalaisella on paha olla: kaduilla voi joutua hyökkäyksen kohteeksi, joko normikansalaisen tai virkavallan taholta. Kappaleen kertojaminän voi kuvitella myös itsensä olevan kappaleen alussa vankilassa kertoen sieltä havaintojansa (myös tekstin lopetus ”Ja jos täältä pääsen, vienkö sut seikkailuun?” mahdollisesti viittaa vankilateemaan). Myös kertojan vapaaehtoinen kaupunkiin muutto sekä yhteiskunnan vähittäinen muuttuminen huonompaan suuntaan on eri tulkinnoissa mahdollista.

Vaikka tekstin maailma on melko lohduton, kappaleen yleistunnelma on kuitenkin levollisen raukea. Teksti sisältää joitain mustan huumorin kautta avautuvia oivalluksia (kuten ”Nahkatakkinen numero tuhoaa ikkunoita”), ja soitanta kappaleessa yltyy väliosassa hieman riehakkaammaksi kitaroinniksi ja jonkin itselleni vieraan soittimen naksutukseksi. Myös tekstin lopussa on suunnitelmissa toisen henkilön kanssa parempaan tulevaisuuteen meno, vaikka epävarmuus leijuu lopullisen toteutuksen yllä.

Kautta aikain 2 -kokoelman versio Lahdesta ei ole se alkuperäinen: kokoelmalle kappaleen alusta on pätkitty pois vajaa kymmenen sekuntia ilmeisesti liikenteen pauhua kuvaavaksi tarkoitetusta äänimaisemasta. Aloituksen puuttumisella ei ole varsinaisesti mitään merkitystä kappaleen sisään pääsemisessä, joten kenties itse kappaletta on haluttu nostaa tällä poistolla paremmin esille, jottei kokoelman sujuvuus kuulijan korvissa häiriinny ambientmaisesta alusta.

Pikkulintu ja kolme varista (eläintarina ja kuvitus)

Vuodesta toiseen kolme varista istui puhelinlangalla. Juorut, uutiset ja muut puheet sinkoilivat edestakaisin niiden jalkojen alla, mutta varikset vain pysyivät paikoillaan. Puhelinlanka kiristyi ja löystyi talven ja kesän välillä, mutta se ei variksia hetkauttanut, vaan ne istuivat paikoillaan eteensä tuijottaen, oli keli sitten kuuma tai kylmä. Toisinaan kuultiin kolminkertainen ”Kraa!”-huuto, jonka vasemmalla laidalla istunut varis lausui ensin: tämän jälkeen oli keskimmäisen variksen vuoro, ja kuorolaulun päätti kolmikon oikeanpuolimmaisin varis. Laulujärjestys oli pysynyt samana vuodesta toiseen.

Saapui jälleen yksi kevät. Eräs keltainen etelän muuttolintu sinkoili lennoillaan sinne ja tänne, kunnes se huomasi variskolmikon. Pikkulintu lensi vasemmanpuoleisen variksen luo ja sirkutti tälle soinnukkaan tervehdyksensä. Tämä ei kuitenkaan reagoinut mitenkään pikkulinnun eleeseen. Pikkulintu ei ollut tästä moksiskaan, vaan se lenteli kunkin variksen luona omaa lauluaan laulaen.

Pikkulintu päätti viettää sen kevään ja kesän varisten seurassa. Monena päivänä se kierteli lähitienoita, ja sirkutti iltaisin variksille kunkin päivän kokemuksensa. Suurin osa pikkulinnun tarinoista ei synnyttänyt keskustelua, mutta aina välillä kuultiin tuttua variskuoroa. Joinain päivinä pikkulintu istui puhelinlangalla varisten kanssa: silloinkaan se ei malttanut pysyä paikoillaan, vaan välillä pikkulintu oli lintujoukon vasemmalla, välillä taas oikealla reunalla hyppien myös variskolmikon keskellä. Välillä pikkulintu kutsui päiväretkillä tapaamiaan lintutovereita puhelinlangalle, ja hämärtyvässä illassa kuului heleä lintujen laulu, jota variskuoron rääkäisy välillä täydensi.

Kesä kääntyi pikkuhiljaa syksyksi, ja pikkulintu jätti puhelinlangan siirtyäkseen lämpimämmille maille. Puhelinlanka kiristyi talvea kohden, ja siinä singonneet puheet kääntyivät lämpimien ilmojen ihmettelystä pakastuvien säiden sadatteluun. Seuraavana keväänä pikkulintu palasi jälleen varisten luo. Sinä kesänä satoi paljon, joten pikkulintu vietti paljon aikaa varisten kohotettujen siipien alla.

Vuodenajat vaihtoivat paikkojaan, ja joka vuosi ilmojen lämmittyä pikkulintu saapui varisten vieraaksi. Eräänä keväänä pikkulintu huomasi, että oikeanpuoleista varista ei ollut puhelinlangalla. Kun pikkulintu laskeutui puhelinlangalle, siirtyivät kaksi varista vastakkaisiin suuntiin. Pikkulintu lenteli hetken varisten ympärillä, kunnes se laskeutui niiden väliin. Siitä tuli tuleviksi kesiksi pikkulinnun uusi paikka, ja aina välillä oli taas kuorolaulun aika: kahden raakaisun välissä kuultiin tästedes sulosointuja.