Lempilevyni

Levykauppa Äx:n Lempilevyni-videosarjan inspiroimana oma viiden levyn listani kommentteineen alla.

The Prodigy: The Fat of the Land (1997)

Hankin albumin C-kasettina, mahdollisesti heti sen julkaisupäivänä. Ensikuuntelu tapahtui vanhempien kanssa autossa paluumatkalla Kuopiosta Sotkamoon (ja myös vanhemmat tuolloin ainakin väittivät pitäneensä levystä, mikä oli hieman poikkeuksellista senaikaiseen musiikkimakujen eroavaisuuksiimme suhteutettuna).

The Prodigy sekä Keith Flintin nykivä esiintymispersoona Firestarter-kappaleessa tulivat tutuiksi Jyrki-ohjelman musiikkivideokierrossa: tuolloin ensialkuun kappaleen ja musiikkivideon outo tunnelma jäi mieleen ennen kuin yhtyeen tai kappaleen nimi iskostuivat mieleeni. Myöhemmin myös Breathe-kappaleen tumma tunnelma yhdessä synkän videonsa kanssa syvensivät mielenkiintoa yhtyettä kohtaan.

The Fat of the Land on tuolta ajanjaksolta (julkaisun aikaan muutamaa viikkoa alle 12-vuotiaana, jolloin olin vasta heräämässä musiikillisen sivistyksen suhteen) se albumi, jonka äärelle olen säännöllisimmin palannut takaisin vuosien saatossa – nykyään hieman eri formaatissa kylläkin. Muistan pitäneeni albumista jo aikoinaan kokonaisuutena, vaikka kenties tuolloin ne aggressiivisimmat ja suorimmat kappaleet – Narayan oli lumoava poikkeus muistaakseni jo tuolloin – olivat tehokkaimpia. Nykyään albumista nousee mieleen sen monipuolisuus, ja erityisesti ne hieman puolitehoisemmat ja tunnelmallisemmat hetket lienevät The Fat of the Landin mieluisinta antia. Kenties tämän levyn nuoreen mieleen tekemä vaikutus on osasyy siihenkin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana konemusiikki ja myös sen kokeellisempi laita ovat olleet itselleni eräs uusien löytöjen kohde.

System of a Down: Toxicity (2001)

Syksyllä 2001 senhetkinen musiikillinen maailmani nytkähti uuteen suuntaan, kun kuulin Radiomafian Upteekki-ohjelman viikon Rautaisannoksena Chop Suey! -kappaleen. Jokin tuossa osin rauhallisessa, osin aggressiivisessa kappaleessa sekä useisiin eri suuntiin viuhtovassa tyylissä vetosi minuun. Sillä hetkellä painoin yhtyeen nimen mieleeni, ja kenties jo tuolloin tuli pohdittua, että tällaisen kappaleen sisältävä levy on saatava kuunteluun (liekö tuolloin ollut itselläni edes tietoa, onko pitkäsoittoa tulossakaan, vai oliko tämä vain yksittäinen täsmäbiisi tms. kuriositeetti).

Muistaakseni loppuvuodesta 2001 saamani, Fazerin musiikkikerhon kautta tilaamani Toxicity-albumi teki vaikutuksen jo ensikuuntelulla, mutta levyn todellinen iskevyys paljastui vasta useamman kuuntelukerran myötä. Tavallaan tuo Chop Suey! oli tiivistys koko levystä, sillä albumikokonaisuus sisältää myös maltillisempia ja seesteisiä tuokioita, kun taas toisaalla painetaan täysillä jos johonkin suuntaan. Arviolta reilun 20 vuoden ajan olen pitänyt Toxicityä omissa kirjoissani maailman parhaana levynä: vähän aikaa sitten tekemäni uusintakuuntelun myötä levy kyllä potkii edelleenkin, vaikka toki aikanaan tehdyn tehokuuntelun sekä levyn tajuntaan syöpyneen tuttuuden vuoksi en tätäkään levyä osaa uusin korvin enää varmaankaan kuunnella (ja toisaalta: onko sellaista asiaa kuin maailman paras levy lopulta olemassakaan tai mitenkään mitattavissa).

Itselleni Toxicity on jäänyt System of a Downin studiolevytysten huippuhetkeksi. Myöhemmistä vaiheista vuonna 2005 kahdessa osassa julkaistut albumit Mezmerize ja Hypnotize kärsivät liikaa – vaikka hyviä levyjä ovatkin, varsinkin Mezmerize hyvinkin lähellä Toxicityä – mm. solisti Serj Tankianin jäämisestä taka-alalle (koska biisintekijänä erinomainen, mutta laulaja Tankianiin verrattuna persoonattomampi ja ohutäänisempi Daron Malakian otti laulajana näillä kahdella levyllä suurempaa roolia).

Depeche Mode: Violator (1990)

Kiinnostukseni Violatoria kohtaan oli kasvanut muutaman vuoden aikana. Ensimmäisenä taisin innostua Policy of Truth -musiikkivideosta, jonka satuin näkemään isosiskoni MTV3:lta tekemän Columbo-nauhoituksen hännäksi jääneen Jyrki Spotlightin Depeche Mode -erikoisjakson alkuminuuttien aikana. Seurasin vuosituhannen vaihteessa myös suhteellisen aktiivisesti Soundin paperilehteä, ja Neljä Ruusua -kokoelman arvostelusta pisti silmään Violator-vertaus, jolloin albumin nimi syöpyi mieleeni. En levyä kuitenkaan aktiivisesti osannut tuolloin metsästää, vaan se osui eteeni sukulaiskyläilyn yhteydessä tehdyn kauppamatkan aikana Oulussa kesällä 2002.

Näin sivuhuomiona voidaan pohtia myös, että kun esim. 1980-luvulla maineensa luoneet nimet julkaisevat uudempaa musiikkia, niin on aina sattumasta kiinni, mikä on itse kunkin kuulijan ensikosketus kyseiseen artistiin, ja tuleeko sillä hetkellä sen kummempaa ymmärrystä varhaisempien vuosien taiteellisesta merkityksestä (mm. 1990-luvun puolivälissä niminä tutuiksi tulleet Earthling-, X-Factor- tai Load/Reload-albumit eivät paljastaneet sitä, millaiset olivat olleet David Bowien, Iron Maidenin tai Metallican aiempien vuosien saavutukset). Näinpä en osannut myöskään vielä Ultra-albumin ensisinglen It’s No Good musiikkivideota vuonna 1997 katsoessa arvata, millaisen vaikutuksen Depeche Moden aikaisempi historia (sekä myös myöhempi 2000-luvun tuotanto) tulisi seuraavien vuosikymmenten saatossa tekemään.

Jälkikäteen arvioiden voi olla, että Violatorin myötä aloin tajuta jotain albumikokonaisuuden merkityksestä: siitä, että jotkut parhaat albumit eivät ole vain yksittäisiä hyviä kappaleita, vaan että niistä voi parhaimmillaan muodostua yhtenäinen ja keskenään kommunikoiva oma pienoismaailmansa. Tuohon asti kuulemistani albumeista Violator tuntui todellakin olevan jotain muuta: läpi albumin kappaleet tuntuvat hehkuvan samaa hivenen synkkää, mutta konesovitusten kautta musiikillisesti myös tavattoman kiinnostavaa sekä kaunista tunnelmaa.

Death: Individual Thought Patterns (1993)

En ollut joulukuussa 2001 täysin tietoinen äärimetallin ajankohtaisuuksista, joten uutinen Chuck Schuldinerin kuolemasta saattoi hyvinkin mennä tuolloin ohi korvieni. Kuitenkin tuon vuosikymmenen alun monet vanhoihin levyihin keskittyneet kritiikit sekä muiden muusikoiden kehut Deathista herättivät mielenkiinnon yhtyeeseen. Joko vuonna 2006 tai 2007 ostin kehujen innoittamana ensimmäisenä Death-levynäni Individual Thought Patternsin Kajaanin Prismasta (kuvitelkaa; tuolloin 20 vuotta sitten saattoi yleisestä supermarketista tehdä tällaisia löytöjä, kun nyt vastikään helmikuussa 2026 Prisman uutisoitiin luopuvan fyysisestä DVD- ja Blu-Ray-levyjen myynnistä – mutta mikäpä minäkään olen tässä ketään arvostelemaan: YouTubesta minä itse musiikkia pääasiassa kuuntelen, enkä ole moneen vuoteen fyysistä CD-levyä laittanut soittimeen).

Jälkikäteen ajatellen Individual Thought Patterns lienee yhtyeen joutsenlaulun The Sound of Perseverancen rinnalla Deathin vaikeimmin avautuva levy, mutta minulle tuo vuoden 1993 albumi iski ja aukeni kuitenkin heti yhdellä kertaa – paljastaen itselleni taas uuden puolen siitä, mitä ulottuvuuksia metallimusiikki voi saada. Yhtye ei ollut tässä vaiheessa enää deathmetalimaisen synkkä, vaan levyllä oli tummasta tunnelmasta huolimatta myös muunlaisia sävyjä havaittavissa. Pidin levyssä myös sen hieman jazzmaisista sovitusratkaisuista korostetun basson kanssa (luonteva kehitys edellislevy Humanista). Ylipäätänsä pidän Individual Thought Patternsia myös yhtenä kaikkien aikojen kitaralevyistä.

Tästä levystä alkoi tutkimusmatka Deathin pariin, enkä yhtyeen diskografiasta onnistu löytämään ainuttakaan täysin epäonnistunutta levyä. Tämä levy on yhä mielestäni Deathin paras, ja myös Schuldinerin vokaalit ovat tällä levyllä mielestäni parhaimmillaan (ylipäätänsä olen arvostanut Schuldineria death metal -laulajana sen osalta, että hänen sanoistaan on tarvittaessa saanut hyvin selvää). Myös sanoitusten ja filosofisten teemojen osalta Schuldiner on tällä levyllä mielestäni terävimmillään.

Summoning: Let Mortal Heroes Sing Your Fame (2001)

Viimeisenä tulemme sellaisen levyn äärelle, jota en ole koskaan fyysisenä äänitteenä kuunnellut tai omistanut, vaan fanitus on tapahtunut pelkästään YouTube-kuuntelujen (sekä mahdollisesti Spotify joskus) kautta.

Elettiin jotain hetkeä vuosien 2013 ja 2015 välissä. Olin luokkahuoneessa yksin illalla tekemässä koulutehtävää ja kuuntelin opiskelun ohessa musiikkia tietokoneen kuulokkeista. Huomasin videosuosituksena Summoningin Land of the Dead -kappaleen. Se oli pitkän pianointronsa sekä (metallikappaleelle) kauniin tunnelmansa osalta taas jotain sellaista, mitä ei ollut ennen tullut vastaan, ja yhtyeen nimen painoin mieleen. Tästä alkoi jälleen uusi mielenkiintoinen vaihe musiikkimaun avartamiseksi, ja tutuiksi tulivat eeppiset ja tunnelmoivat kappaleet tyyliin “Long Lost To Where No Pathway Goes”.

On oikeastaan arpapeliä, valitsenko Summoningin parhaaksi levyksi tämän vaiko edellislevyn Stronghold (vuodelta 1999). Yksittäisiä kappaleita listaten Stronghold lienee vahvempi, mutta sen kappaleissa on pari (tosin vain hieman) vaisumpaa yksilöä. Siksi Let Mortal Heroes Sing Your Fame on kokonaistunnelman osalta itselleni nykyään mieluisampi (muutama vuosi sitten järjestys oli toinen). Tässä levyssä kiehtoo sen eeppisyys: koko ajan on tunne, kuin oltaisiin lähdössä suureen taisteluun. Yksittäisenä huippuhetkenä täytyy mainita mielestäni ehkä kaikkien aikojen kaunein metallikappale Ashen Cold (joka yhdistää örinää sekä ehkä Klonkun lausumia repliikkejä lähes sydäntäriipivään musiikkisovitukseen).

Enkä edes lähde arvailemaan, mitä tämä levy ja Summoning voisivat merkitä syvemmin Tolkienia tunteville Lord of The Rings -viittaustensa kautta (itselleni Tolkien-maailma ei ole kovinkaan tuttua, vaan olen nauttinut Summoningin musiikista juuri sen tunnelman kautta).